Sisältö
Sen jälkeen kun kansallispuolue sai vallan Etelä-Afrikassa vuonna 1948, sen täysin valkoinen hallitus aloitti heti voimassa olevan rotuerottelupolitiikan noudattamisen lainsäädännöllisessä järjestelmässä, jota se kutsui apartheidiksi. Apartheidin alla ei-valkoiset eteläafrikkalaiset (suurin osa väestöstä) pakotettaisiin asumaan erillisillä alueilla valkoisista ja käyttämään erillisiä julkisia tiloja, ja kahden ryhmän väliset yhteydet olisivat rajalliset. Huolimatta voimakkaasta ja johdonmukaisesta vastustuksesta apartheidille Etelä-Afrikassa ja sen ulkopuolella, sen lait pysyivät voimassa paremman osan 50 vuotta. Presidentti F. W. de Klerkin hallitus alkoi vuonna 1991 kumota suurin osa apartheidin perustaksi luodusta lainsäädännöstä.
Tiesitkö? ANC: n johtaja Nelson Mandela, joka vapautettiin vankilasta helmikuussa 1990, teki tiivistä yhteistyötä presidentti F. W. de Klerkin hallituksen kanssa uuden Etelä-Afrikan perustuslain laatimiseksi. Kun molemmat osapuolet olivat tehneet myönnytyksiä, he pääsivät sopimukseen vuonna 1993 ja jakaisivat Nobelin rauhanpalkinnon kyseisenä vuonna ponnisteluistaan.
Suuri masennus ja toinen maailmansota toivat lisääntyviä taloudellisia vaikeuksia Etelä-Afrikkaan ja vakuuttivat hallituksen vahvistamaan rotuerottelun politiikkaansa. Vuonna 1948 Afrikanerin kansallispuolue voitti yleiset vaalit iskulauseella ”apartheid” (kirjaimellisesti ”erillisyys”). Heidän tavoitteenaan ei ollut vain erottaa Etelä-Afrikan valkoinen vähemmistö ei-valkoisesta enemmistöstä, vaan myös erottaa ei-valkoiset toisistaan ja jakaa mustat eteläafrikkalaiset heimoviivojen mukaan heidän poliittisen valtansa vähentämiseksi.
Apartheidista tulee laki
Vuoteen 1950 mennessä hallitus oli kieltänyt avioliitot valkoisten ja muiden rodun ihmisten välillä ja kieltänyt seksuaaliset suhteet mustavalkoisten eteläafrikkalaisten välillä. Vuoden 1950 väestörekisteröintilaki tarjosi perustan apartheidille luokittelemalla kaikki eteläafrikkalaiset rodun mukaan, mukaan lukien Bantu (mustat afrikkalaiset), värilliset (sekarotuiset) ja valkoiset. Neljäs luokka, aasialainen (tarkoittaen intialaista ja pakistanilaista) lisättiin myöhemmin. Joissakin tapauksissa lainsäädäntö jakaa perheet; vanhemmat voitiin luokitella valkoisiksi, kun taas heidän lapsensa luokiteltiin värillisiksi.
Sarja maalakeja varasi yli 80 prosenttia maan maasta valkoisen vähemmistön alueelle, ja "lakien hyväksymislain" mukaan muilla kuin valkoisilla oli oltava asiakirjat, jotka oikeuttavat heidän läsnäolon rajoitetuilla alueilla. Rajojen välisten yhteyksien rajoittamiseksi hallitus perusti erilliset valkoiset ja ei-valkoiset julkiset tilat, rajoitti ei-valkoisten ammattiliittojen toimintaa ja kielsi ei-valkoisten osallistumisen kansallisiin hallituksiin.
Apartheidi ja erillinen kehitys
Hendrik Verwoerd, josta tuli pääministeri vuonna 1958, tarkensi aparteidipolitiikkaa edelleen järjestelmäksi, jota hän nimitti "erilliseksi kehitykseksi". Banttien itsehallinnon edistämislaki vuonna 1959 loi 10 Bantu-kotimaata, jotka tunnetaan nimellä Bantustans. Mustajen eteläafrikkalaisten erottaminen toisistaan antoi hallitukselle mahdollisuuden väittää, ettei mustan enemmistön olemassaolo ollut, ja vähensi mahdollisuutta, että mustat yhdistyisivät yhdeksi natsionalistiseksi järjestöksi. Jokainen musta eteläafrikkalainen oli nimetty kansalaiseksi yhdeksi Bantustanista, järjestelmästä, jonka väitettiin antavan heille täydet poliittiset oikeudet, mutta tehokkaasti poistaneet heidät maan poliittisesta elimistöstä.
Yhdessä apartheidin tuhoisimmista näkökohdista hallitus pakkosiirtänyt mustia eteläafrikkalaisia kotimaisille maaseutualueille, jotka on nimetty ”valkoisiksi”, ja myynyt maansa halvoilla hinnoilla valkoisille viljelijöille. Vuosina 1961–1994 yli 3,5 miljoonaa ihmistä oli pakkosiirtolaisina kotoaan ja talletettu Bantustaniin, missä he olivat uppoutuneet köyhyyteen ja toivottomuuteen.
Vastustus Apartheidiin
Apartheidin vastustus Etelä-Afrikassa tapahtui vuosien mittaan moninaisina väkivallattomista mielenosoituksista, mielenosoituksista ja lakkoista poliittisiin toimiin ja lopulta aseelliseen vastarintaan. Yhdessä Etelä-Intian kansalliskongressin kanssa ANC järjesti joukkokokouksen vuonna 1952, jonka aikana osallistujat polttivat passikirjansa. Ryhmä, joka kutsuu itseään kansankongressiksi, hyväksyi vuonna 1955 vapauden peruskirjan, jossa väitettiin, että ”Etelä-Afrikka kuuluu kaikille siinä eläville, mustalle tai valkoiselle.” Hallitus hajotti kokouksen ja pidätti 150 ihmistä syyttäen heitä korkeasta petosta.
Poliisi avasi vuonna 1960 Sharpesvillen mustalla kaupunkialueella tulen aseettomien mustien ryhmälle, joka liittyi Pan-Afrikan kongressiin (PAC), joka on ANC: n jälkeläinen. Ryhmä oli saapunut poliisiasemalle ilman kulkua, kutsuen pidättämistä vastarintana. Ainakin 67 mustaa kuoli ja yli 180 haavoittui. Sharpesville vakuutti monia apartheidien vastaisia johtajia siitä, etteivät he pystyneet saavuttamaan tavoitteitaan rauhanomaisin keinoin, ja sekä PAC että ANC perustivat sotilaalliset siivet, joista kumpikaan ei koskaan aiheuttanut vakavaa sotilaallista uhkaa valtiolle. Vuoteen 1961 mennessä suurin osa vastarintajohtajista oli vangittu ja tuomittu pitkään vankeuteen tai teloitettu. ANC: n sotilassiipi Umkhonto we Sizwen (”Kansakunnan keihäs”) perustaja Nelson Mandela vangittiin vuosina 1963 - 1990; hänen vangitsemansa kiinnittäisi kansainvälistä huomiota ja auttaisi hankkimaan tukea apartheidin vastaisesta syystä.
Apartheid loppuu
Vuonna 1976, kun tuhannet mustat lapset Johannesburgin ulkopuolella sijaitsevassa mustassa kylässä Sowetossa osoittivat afrikkalaisten kielitaitoa afrikkalaisille afrikkalaisille opiskelijoille, poliisi avasi tulen kyynelkaasulla ja luodilla. Seuraavat mielenosoitukset ja hallituksen toteuttamat iskut, yhdessä kansallisen taloudellisen taantuman kanssa, kiinnittivät enemmän kansainvälistä huomiota Etelä-Afrikkaan ja hajosivat kaikki harhakuvit, joiden mukaan apartheidi oli tuonut rauhan tai vaurauden kansakunnalle. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous oli tuominnut apartheidin vuonna 1973, ja vuonna 1976 YK: n turvallisuusneuvosto äänesti pakollisen vientikiellon asettamisesta aseiden myyntiin Etelä-Afrikkaan. Vuonna 1985 Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat ottivat käyttöön maalle taloudelliset pakotteet.
Kansainvälisen yhteisön painostuksessa Pieter Bothan kansallispuolueen hallitus pyrki toteuttamaan joitain uudistuksia, mukaan lukien passit-lakien poistaminen sekä rotujenvälisen sukupuolen ja avioliiton kieltäminen. Uudistuksissa ei kuitenkaan tapahtunut mitään merkittävää muutosta, ja vuoteen 1989 mennessä Bothaa painostettiin eroamaan F. W. de Klerkin hyväksi. Myöhemmin De Klerkin hallitus kumosi väestönrekisteröintilain, samoin kuin suurimman osan muusta apartheidin oikeusperustana olleesta lainsäädännöstä. Uusi perustuslaki, joka kiinni mustien ja muiden rotujen ryhmiin, astui voimaan vuonna 1994, ja kyseisen vuoden vaalit johtivat koalitiohallitukseen, jolla ei-valkoisella oli enemmistö, mikä merkitsi apartheidijärjestelmän virallista loppua.
